Tuputan aurinkopuuteria leukapussin päälle häivyttääkseni sen. Perkele, nyt pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa se laihdutuskuuri! Käherrän vaalean tukkani laineille ja kiinnitän sen niskaan nutturaksi. Pitäisiköhän vaihtaa brunetiksi? Jos mulla onkin tyhmän blondin syndrooma, eikä miehet näe mua siksi potentiaalisena kumppanina?

Radiossa soi agentsin surujen kitara. Mä vaivun melankoliaan ja muistan taas viime kesän. En tiennyt että osaan rakastua niin sokeasti. Mä oon aina ollut kyyninen ja pilkallinen. Mä oon aina ollut järkevä ja varovainen. Mä en ole koskaan paljastanut sieluani noin vaan.

Mutta sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, bang. Mikä klisee. Mä näin sut ja halusin sut heti. Kun olin nähnyt sut toisen kerran, päätin toimia. Kaivoin puhelinnumerosi tietooni ja pyysin treffeille, tuosta noin vaan. Miten mä uskalsinkin...

Kallio oli niin kuuma mun selän alla kun me maattiin siellä rannalla ja suudeltiin. Syötiin yhteiseltä lautaselta, juotiin valkkaria ja olutta ja kateltiin auringonlaskua.  Voi lässynlää, ihanku elokuvista.

Miten elämä voi joskus oikeesti olla kuin elokuvista? Ja sitten:

Jokapäiväiset puhelut, yhteiset suunnitelmat, juovuttava onnen tunne kun ajatteleekin toista, toinen koko ajan mielessä, jumalauti se on kuin huumetta. Me mennään naimisiin ja ostetaan talo ja hankitaan vauva ja ollaan happily ever after!

Sitten yhtäkkiä. Ei puheluita. Ei viestejä. Ei mitään. Kahden viikon tivaamisen jälkeen yksi karu viesti: en näe meitä yhdessä tulevaisuudessa.

Riks ja raks. Itkua, viiniä, paskoja itkuvirsibiisejä, väsymys, masennus, yks laastari, toinen laastari.

 

Mä laitan sukkahousut jalkaan ja kiroan. Nekin kiristää ja puristaa niin pirusti. Miksi mä söin niin paljon suklaata jouluna? Harjoittelen peilin edessä pari kertaa asiakaspalveluhenkistä hymyä ja valmistaudun lähtemään töihin. Elämä jatkuu.

Helena