Taivaalta sataa räntää, kuin märkiä räkäisiä nenäliinoja. Kävelen apteekkiin ja haen katseellani työntekijää. Noin viisikymppinen farmaseutti tallustaa eteeni ja hymyilee sarvisankaisten linssien takaa. Nainen muistuttaa hyväntuulista pyöreää omenaa. Tunnen häpeän ja itseinhon tunteen hiukan hellittävän ja vedän henkeä valmistautuen pyytämään tarvittavan tuotteen.

"Mitä saisi olla?"

"Jälkiehkäisyä kiitos"

"ahaa, siis katumuspilleri?"

"Tuskin se katumusta poistaa?"

Farmaseutti repeää nauramaan ja toteaa, ettei kannata surra liikoja tekemiään hölmöilyjä, onpahan jotain muisteltavaa sitten kun olen hänen ikäisensä.

Ostan myös e-pillerit ja päätän aloittaa ne uudelleen.

Pukkarissa  kuorin hormonipommin foliovankilastaan ja huuhdon sen alas kraanavedellä. Annan hiprakkaisen illan muiston valua mielestäni samaa matkaa kun pilleri valuu mahaani. Niin sinisilmäinen en tietenkään voi olla, että luottaisin partnerini taudittomuuden väitöksiin, vaan joudun varaamaan ajan myös terveyskeskukseen. Pukkarin seinässä lukee  sata rakkaustarinaa. Joku sydän joku. Tuijotan teksetejä hetken ja nauran hiljaa ja kyynisesti. Sitten tekisi mieli hiukan itkeä, mutta nostan pään pystyyn ja kerään itseni.

Kävelen räntäsateessa kotiinpäin ja päätän antaa itselleni armoa. Yhdenillan jutut ei ole minua varten.

 

Helena