Kävelen iltapimeällä koiran kanssa ulkona. Tympäisee. Maahan on satanut hiukan lunta, kuin vaaleaa sokerikuorrusta. Se valaisee maisemaa hiukan, mutta alla vaanii mustan maan synkkyys. Se odottaa vain, että pääsisi jälleen syömään lumen pois ja imemään kaiken valon itseensä.

Autoni sanoi tänään itsensä irti.

Mä oon niin väsynyt hoitamaan kaiken aina yksin. Jos elämässä tulee vastoinkäymisiä, mun on seistävä tuulta vasten kuin jykevin honka. Vaikka sataisi pieniä pirullisia akkoja, niin on jaksettava. Perse edellä puuhun perkele!

Kun joskus saisi huokaista,  painaa päänsä jonkun syliin ja väsyä. Kun olisi se toinen siinä vierellä, jakamassa arjen ilot ja surut, kantamassa puolet vastuusta. Hoitamassa asioita, jos mulla ei ole voimia.

Mä juon kahvia  ystäväni kanssa ja katselen haikeana, kuinka aviomies antaa suukon tälle ennenkuin lähtee töihin. Ne on onnellisia yhdessä. Voi kunpa joku joskus rakastaisi mua niin.

Kuinkahan paljon sen auton korjaaminen tulee taas maksamaan... Laitan lisää mascaraa ripsiin ja valmistaudun lähtemään töihin.

Helena