Venutan työpaitaa alaspäin. Sekin tuntuu ahtaalta. Miksi joka saakelin vaatteen pitää muistuttaa tulleista kiloista? Eikö riitä, että peili ja vaaka muistuttavat siitä joka ainoa kerta, kun kohtaan ne? Kaulassa on kipeä finni jota tekisi mieli nypeltää koko ajan. Naamani on alkanut kukkia kiitokseksi siitä että lopetin e-pillerit.

Tiskin reunalla notkuva neljän- ja viidenkymmenen välimaastossa oleva rouvashenkilö on huomattavan humalassa. Arvokkuutta eivät lisää parikymppisen vaatevarastoon kuuluvat vaatteet; printtipaita, kuraläppäminihame ja  kimaltavat legginsit. Naisen sorahtava nauru kuuluu melun keskeltä. Hän jututtaa nuorempaa mieshenkilöä. Ilkeästi ajattelen, että puumahan se siinä, saalis jo hampaissaan. Irvistän piilossa samalla kun otan olutpulloa jääkaapista.

Jos mulle itselle käykin noin? Kymmenen vuoden päästä huomaan jääneeni yksin, enkä keksi parempaa tekemistä kuin vetää lärvit joka viikonloppu ja nauttia jonkun ihon kosketuksesta edes hetkellisesti. Heitä on paljon. Heitä on liikkeellä aina kun olen töissä.

Miespuolinen työkaveri koskettaa mua toisesta kyljestä ja pukkaa hellästi sivuun päin. Se on merkki siirtyä pois vetolaatikon tieltä. Se on kiireessä ja metelissä helpompaa, kuin alkaa huutamaan että väistäisitkö ystäväiseni, haluan myydä kaljan siitä lootasta. Pari kertaa tyyppi ottaa mua molemmilla käsillä lanteista kiinni ja siirtää varovasti pois tieltään. Ihan normimeininkiä. Silti vatsassa alkaa pörheltää perhosia ja söhellän rahojen kanssa kun satumme kassalle yhtäaikaa. Mun tekisi mieli tarrata kiinni työkaverista ja rusentaa huulet sen huulia vasten, kaatua kanveesiin piehtaroimaan. Sitä en tietenkään tee ja pelkään, että ajatukseni näkyvät minusta ulospäin.

Ei helvetti että voi olla ihminen puutteessa.

Puumanainen on siirtynyt narikkaan sen nuoren miehen seurassa. Tämä auttaa juuri takkia naisen päälle. Kuulen rempseän naurun vielä kerran, ennenkuin parivaljakko katoaa ovesta yön selkään.

Niinpä niin. Kukin hoitakoon puutteensa miten parhaaksi näkee.

 

Helena