Ajan autoa iänikuisen pimeyden ja loskan keskellä ja mietin mielessäni viime kesän suurta rakkauttani. Kun aikaa on kulunut, alan ymmärtää että mitään vakavaa siitä ei olisi voinut tullakkaan.

Kahvitauolla huomasin taukotilan pöydällä olevassa lehdessä artikkelin, joka kertoi naisia hurmaavista auervaaroista. He katoavat jälkiä jättämättä ja murskaavat sydämiä. "Oliko kaikki kuin unta, etenikö kaikki päätä huimaavaa vauhtia, katosiko mies selittämättä mitään?" Luin lehtiartikkelin läpi ja kaadoin kylmenneen kahvini viemäriin.

Minä, joka olen aina pitänyt itseäni varovaisena miesten suhteen päätin antaa kerrankin mennä ja lensin ikkunaa päin kuin hömötintti mutsin pihalla. Ikkunasta heijastuva kaunis maisema olikin vain harhaa ja totuus kova ja kylmä.

Ehkä elämällä on minulle tarjolla vielä jotain parempaa. Ajatukseni harhautuvat Eetuun. Herään horteestani, kun joku tööttää takanani. Törötän vihreissä valoissa tientukkeena ja kanssa-autoilijat kiroilevat takanani. Nolottaa. Ravistaudun hereille ja keskityn ajamiseen.

 

Kotona suihkun jälkeen katselen puolialastonta vartaloani peilistä ja arvostelen sitä. Silmäni näkevät jokaisen muhkun, makkaran, kuopan ja rypyn. Miksen voi arvostaa vartaloani, jolla on jo kolme vuosikymmentä takanaan ja joka on kantanut ja imettänyt kaksi lasta? Miksen osaa etsiä kauneutta sen sijaan, että etsin virheitä? Miksi aina pitää olla laihempi ja kiinteämpi? Miksi media pursuaa pelkkää laihduttamista, ruokavalioita, bikinifitnessiä ja mallityttöä?

Päätän siinä peilin edessä, että olen armollisempi kropalleni tästä lähtien. Hymyilen kokeeksi. Pidän pääni sisällä pienen kehupuheen itselleni.

Myöhemmin samana iltana lapsi katselee sydänkuvioisen kulahtaneen trikoopaidan verhoamaa vatsaani ja kysyy onko minulta tulossa vauva.

Joku raja sentään!

Poljen tunnin crosstrainerissa hampaat irvessä ja kiroan niitä kahta marspatukkaa, jotka söin autossa.

 

Helena