Ajan autoa iänikuisen pimeyden ja loskan keskellä ja mietin mielessäni viime kesän suurta rakkauttani. Kun aikaa on kulunut, alan ymmärtää että mitään vakavaa siitä ei olisi voinut tullakkaan.

Kahvitauolla huomasin taukotilan pöydällä olevassa lehdessä artikkelin, joka kertoi naisia hurmaavista auervaaroista. He katoavat jälkiä jättämättä ja murskaavat sydämiä. "Oliko kaikki kuin unta, etenikö kaikki päätä huimaavaa vauhtia, katosiko mies selittämättä mitään?" Luin lehtiartikkelin läpi ja kaadoin kylmenneen kahvini viemäriin.

Minä, joka olen aina pitänyt itseäni varovaisena miesten suhteen päätin antaa kerrankin mennä ja lensin ikkunaa päin kuin hömötintti mutsin pihalla. Ikkunasta heijastuva kaunis maisema olikin vain harhaa ja totuus kova ja kylmä.

Ehkä elämällä on minulle tarjolla vielä jotain parempaa. Ajatukseni harhautuvat Eetuun. Herään horteestani, kun joku tööttää takanani. Törötän vihreissä valoissa tientukkeena ja kanssa-autoilijat kiroilevat takanani. Nolottaa. Ravistaudun hereille ja keskityn ajamiseen.

Kotona suihkun jälkeen katselen puolialastonta vartaloani peilistä ja arvostelen sitä. Silmäni näkevät jokaisen muhkun, makkaran, kuopan ja rypyn. Miksen voi arvostaa vartaloani, jolla on jo kolme vuosikymmentä takanaan ja joka on kantanut ja imettänyt kaksi lasta? Miksen osaa etsiä kauneutta sen sijaan, että etsin virheitä? Miksi aina pitää olla laihempi ja kiinteämpi? Miksi media pursuaa pelkkää laihduttamista, ruokavalioita, bikinifitnessiä ja mallityttöä?

Päätän siinä peilin edessä, että olen armollisempi kropalleni tästä lähtien. Hymyilen kokeeksi. Pidän pääni sisällä pienen kehupuheen itselleni.

Myöhemmin samana iltana lapsi katselee sydänkuvioisen kulahtaneen trikoopaidan verhoamaa vatsaani ja kysyy onko minulta tulossa vauva.

Joku raja sentään!

Poljen tunnin crosstrainerissa hampaat irvessä ja kiroan niitä kahta marspatukkaa, jotka söin autossa.

Helena

Kännykkä piippaa tekstaria kesken luennon. Olen unohtanut pistää puhelimen äänettömälle. Opettaja rykäisee ja katsoo auditorioon hakien syyllistä, mutta jatkaa sitten opetustaan. Edessäni olevan luentovihon reunat on piirusteltu täyteen kukkasia, muistiinpanoja ei juurikaan ole kertynyt.

Huokaisen ja katson talvenkalpeaa taivaankaistaletta ikkunassa. Tunnen oloni levottomaksi ja kärsimättömäksi. Opiskelu maistuu puulta, talvi ja nuoskalumi ärsyttävät. Uppoan kesähaaveisiin opettajan monotonisen äänen muuttuessa surinaksi päässäni. Havahdun kun opiskelijat alkavat nousta, tuolit tömpsähtelevät ylös. Auditorion pöydille jää vain kumin roskia ja muutama tyhjä limupullo.

Käytävässä kaivan kännykän virttyneestä marimekon laukustani ja onnistun pudottamaan samalla yhden pikkuhousunsuojan lattialle. Klassikko. Kiroan mielessäni ja yritän napata kovanonnen rätin lattialta ennekuin joku huomaa. Viesti on yllätys yllätys: Eetulta.

"Moi. Lähekkö kahville joku päivä?"

Ajan koulun jälkeen markettiin ja jumiudun hiusväriosastolle. Katselen valkoista naamaani kapeasta peilistä, jonka pintaan joku on pyyhkinyt huulipunaa. Nappaan rohkeasti tumman hiusvärin koriin ja kiidän kassalle ennenkuin ehdin muuttaa mieleni.

Illalla sohvan kulmassa laitan Eetulle viestiä ja lupaan lähteä kahville.

Helena

"Mitä saisi olla?"

"Jälkiehkäisyä kiitos"

"ahaa, siis katumuspilleri?"

"Tuskin se katumusta poistaa?"

Farmaseutti repeää nauramaan ja toteaa, ettei kannata surra liikoja tekemiään hölmöilyjä, onpahan jotain muisteltavaa sitten kun olen hänen ikäisensä.

Ostan myös e-pillerit ja päätän aloittaa ne uudelleen.

Pukkarissa  kuorin hormonipommin foliovankilastaan ja huuhdon sen alas kraanavedellä. Annan hiprakkaisen illan muiston valua mielestäni samaa matkaa kun pilleri valuu mahaani. Niin sinisilmäinen en tietenkään voi olla, että luottaisin partnerini taudittomuuden väitöksiin, vaan joudun varaamaan ajan myös terveyskeskukseen. Pukkarin seinässä lukee  sata rakkaustarinaa. Joku sydän joku. Tuijotan teksetejä hetken ja nauran hiljaa ja kyynisesti. Sitten tekisi mieli hiukan itkeä, mutta nostan pään pystyyn ja kerään itseni.

Kävelen räntäsateessa kotiinpäin ja päätän antaa itselleni armoa. Yhdenillan jutut ei ole minua varten.

Helena

Painan suukon lapsen pehmoiselle poskelle. Se on viileä ulkoilmassa olon jälkeen ja siinä on pehmoista nukkaa. Lapsi sanoo hei hei ja vilkuttaa ja hymyilee. Toinen toistaa sisaruksen sanat ja isompi kun on, niin toivottaa kohteliaasti ja huvittavan aikuismaisesti hyvät viikonloput. On ne ihania. Jos jostain olen onnellinen, niin lapsistani. Mikään ei ole niin mukavaa, kuin herätä vapaapäivänä kiirettömään aamuun, loikoilla sängyssä yhdessä ja jutella turhia, hupsuja asioita.

Mutta on myös mukavaa saada omaa aikaa. Pakkaan reppuni reissua varten ja pohdin, miten hassulta tuntuu kun ei tarvitse miettiä saappaita ja kurahousuja, eikä suosikki unileluja, ei eväitä ja viihdykkeitä matkalle, eikä mitään muuta mikä liittyy lasten matkustamiseen.

Nettitreffi-tyypistä ei ole kuulunut mitään. Homma taisi loppua ennenkuin alkoikaan. Huokaisen ja alan meikata työvuoroa varten. Ujutan päähäni piilarit ja maalaan naaman itselleni. Kukaan ei taatusti uskoisi peilistä näkyvän henkilön olevan sama kuin se rutaliisa, jolta kysyttiin paperit salen kassalla pari päivää sitten. Pitäisi kai olla tyytyväinen,  että saa edes meikillä itsestään mukiinmenevän näköisen.

Töissä on sama haiseva tungos kuin ennenkin. Asiakaskunnasta suurimman osan tipaton tammikuu on ratkennut ja oluthanat naksahtelevat tasaiseen tahtiin "kaljaa" huutojen säestyksellä. Kauluspaitaan pukeutunut kaljuuntuva nelikymppinen mies iskee minulle silmää ja hönkäisee haluavansa sekä kaljan, että minut. Hengitys haisee hiivalle ja oluelle. Kainaloissa on tummat hikiläiskät.

Seuraaksi asiakkaakseni osuu viiden promillen  kiinalaisessa kyykkykännissä viipottava sankari, joka tulee tiskille koffin pahvinen sixpäkki päässään, muutama tyhjä tuoppi käsissään ja kertoo olevansa aviomies ainesta, koska on siivonnut pöytiä aivan oma-aloitteisesti. Tyypillä on valtava kaljamaha ja kädessä kotona tikatun näköinen tatuointi jossa lukee "i love fuking". Kirjaimellisesti näin, virheineen päivineen. Siniset silmät tollottavat lasittuneina ja suu hymyilee humalaisen älytöntä hymyä.

Mietin, että onko otsassani joku leima, joka kehoittaa kaikkein kännisimpiä luusereita iskemään minua.

Puran tunteitani työkaverilleni. Hän tuoksuu pyykkiaineelta ja axelta ja nauraa reteästi saaden hymyn takaisin huulilleni.

Helena

Ostan saunasiideriä. Täti kysyy onko minulla paperit ja vaikka vastaan juu, hän ei irrota otettaan sixpäkistä ennenkuin olen latonut kaikki ostokset hihnalle ja kaivanut repeämispisteessä olevasta lompakostani ajokorttini. Tiirailtuaan vuosiluvun epäluuloisen näköisenä, hän puhahtaa ja laittaa fizzit hihnalle. Rakennekynnet kalisevat kuin kastanjetit, kun täti mättää vaihtorahat käteeni.

Hississä peilaan itseäni. Naama meikitön, punainen ja kiiltävä. Kaulassa pari finniä. Mustat tuulipuvun housut ja koirankarvainen takki. Muovisankaiset rillit ja ruikunruskea kortsupipo syvälle päähän vedettynä. No joo, näytän ehkä alaikäiseltä, mutta myös siltä kuin olisin viettänyt viimeyön roskalaatikossa. Toivottavasti elämäni prinssi ei kävele vastaan nyt.

Kotona värjään kulmakarvat ja poljen hetken crosstraineria. Tympäisee polkea hiki hatussa ilman että pääsee mihinkään!  treenaamisen jälkeinen ruoka-annos pitää huolen siitä, että kuntoilusta saatu hyöty on menetetty. Itsekurini on säälittävän vähäistä.

Kulmakarvoista tulee hiukan eriparia. Voi hittolainen, mitä jos mulla on treffit viikonloppuna? Tein itse ja säästin.

Huomenna on perjantai. Laittaakohan nettitreffi-tyyppi viestiä... Saakeli, taas ollaan siinä pisteessä, että odottelen jonkun kaksilahkeisen yhteydenottoa.

Koska lauantai on vapaa, päätän hetkellisessä kapinahengessä ilahduttaa toisessa kaupungissa asuvia ystäviäni vierailulla ja kutsun itseni kylään. En halua koko viikonloppua odotella jotain treffejä, jos niitä ei tulekaan.

Ystäväni toivottavat minut tervetulleeksi ja käyn ostamassa junalipun valmiiksi. Jeah, ravintolaan syömään, viiniä, saunomista, olutta ja paikalliseen yöelämään pörisemään. Kukapa tietää, mitä siellä voi tulla vastaan?

Helena

Venutan työpaitaa alaspäin. Sekin tuntuu ahtaalta. Miksi joka saakelin vaatteen pitää muistuttaa tulleista kiloista? Eikö riitä, että peili ja vaaka muistuttavat siitä joka ainoa kerta, kun kohtaan ne? Kaulassa on kipeä finni jota tekisi mieli nypeltää koko ajan. Naamani on alkanut kukkia kiitokseksi siitä että lopetin e-pillerit.

Tiskin reunalla notkuva neljän- ja viidenkymmenen välimaastossa oleva rouvashenkilö on huomattavan humalassa. Arvokkuutta eivät lisää parikymppisen vaatevarastoon kuuluvat vaatteet; printtipaita, kuraläppäminihame ja  kimaltavat legginsit. Naisen sorahtava nauru kuuluu melun keskeltä. Hän jututtaa nuorempaa mieshenkilöä. Ilkeästi ajattelen, että puumahan se siinä, saalis jo hampaissaan. Irvistän piilossa samalla kun otan olutpulloa jääkaapista.

Jos mulle itselle käykin noin? Kymmenen vuoden päästä huomaan jääneeni yksin, enkä keksi parempaa tekemistä kuin vetää lärvit joka viikonloppu ja nauttia jonkun ihon kosketuksesta edes hetkellisesti. Heitä on paljon. Heitä on liikkeellä aina kun olen töissä.

Miespuolinen työkaveri koskettaa mua toisesta kyljestä ja pukkaa hellästi sivuun päin. Se on merkki siirtyä pois vetolaatikon tieltä. Se on kiireessä ja metelissä helpompaa, kuin alkaa huutamaan että väistäisitkö ystäväiseni, haluan myydä kaljan siitä lootasta. Pari kertaa tyyppi ottaa mua molemmilla käsillä lanteista kiinni ja siirtää varovasti pois tieltään. Ihan normimeininkiä. Silti vatsassa alkaa pörheltää perhosia ja söhellän rahojen kanssa kun satumme kassalle yhtäaikaa. Mun tekisi mieli tarrata kiinni työkaverista ja rusentaa huulet sen huulia vasten, kaatua kanveesiin piehtaroimaan. Sitä en tietenkään tee ja pelkään, että ajatukseni näkyvät minusta ulospäin.

Ei helvetti että voi olla ihminen puutteessa.

Puumanainen on siirtynyt narikkaan sen nuoren miehen seurassa. Tämä auttaa juuri takkia naisen päälle. Kuulen rempseän naurun vielä kerran, ennenkuin parivaljakko katoaa ovesta yön selkään.

Niinpä niin. Kukin hoitakoon puutteensa miten parhaaksi näkee.

Helena

Kuntoilen crosstrainerissa ja katson ihmissuhdekiemuroista kertovaa sarjaa telkusta. Oman elämän kiemurat tuntuvat huomattavasti selkeämmiltä, kun vertaa sarjan tapahtumiin. Ainakaan en ole raskaana... Meinaan sotkeutua jalkoihini, kun kännykkä piippaa viestiä. Nettitreffi-tyyppi vastaa lähtevänsä treffeille mielellään ja sovimme palaavamme asiaan loppuviikosta.

Hymyilen leveästi ja poljen menemään askel keventyen. Säpinää!

Vajaan tunnin kuntoilun jälkeen minulla on nälkä. Jumalauta voisin syödä hevosen. Vedän syyllisyyttä tuntien pari kananmunaa, ison kupin teetä ja juustosämpylän.

Olisin todennäkösesti syönyt saman kasan iltapalaa vaikken olisikaan kuntoillut, joten voitan tässä kaupassa edes vähän.

Tai näin ainakin uskottelen itselleni.

Nyt sinkkuna ollessani olen huomannut rasittavan asian mikä liittyy vastakkaisen sukupuolen tapailuun: yhteydenoton odottaminen. Jos viestiin ei kohtuullisen lyhyen ajan kuluessa tule vastausta, tulee epävarma olo koko jutusta.

Huonoja kokemuksia takana.

Miksi mies ei vastaa? Miksi mies ei soita? Siinä kaksi säälittävää lausetta, joita tuli googlailtua silloin kun Hän lopetti yhteydenpidon kuin seinään ja mä odotin sydän palasina puhelimen kanssa. Jos mies ei soita niin sitä ei kiinnosta, sanoohan sen järkikin. Mutta silloin kun satut olemaan se nainen, joka odottaa puhelua, niin mielessä rullaavat miljoonat eri vaihtoehdot. "Sillä on kiireitä, sitä rassaa työkuviot, se haluaa ehkä omaa aikaa, se haluaa vähän etäisyyttä, sillä on joku oman elämän kriisi, se on sairaalassa, sen mutsi on sairaalassa..." Ja vitut.

Jossain takaraivossa järki koputtaa ja kuiskailee inhottavaa lausetta: sitä ei enää kiinnosta.

Järjen ääni on valitettavan helppo vaientaa. Ja jatkaa odotusta puhelimen vierellä, tuntien miten kehon jokainen solu ja sopukka huutaa ikäväänsä. On helpompi odottaa ja pitää toivoa yllä, kuin antaa totuuden murskata unelmat tuhansiksi siruiksi.

Mitenkähän mä uskallan enää heittäytyä?

Kun kerran elämässään antoi vaan virran viedä. Kun antoi rakkauden täyttää itsensä niin täyteen, että se läikkyi yli. Uskalsi paljastaa itsensä, sielunsa, heikkoutensa, pelkäämättä, säästämättä. Kun lopulta putosi alas korkeuksista kuin ammuttu lintu. Miten mä uskallan enää uudestaan heittäytyä...

Helena

Vapaapäivä. Siivoan kämppää. Imuroin koirankarvat matosta, vaihdan kanille puhtaat pehkut ja pesen kaksi koneellista pyykkiä. Vaihdan myös lakanat. En halua haistella Eetun deodorantin hajua tyynyliinassa. Tuntuu kuin siivoaisin sieluani samalla. Päässä oleva epäjärjestys lievittyy, kun ympäristö on siisti.

Kiipeän lasten kanssa kalliolla ja ihailen aurinkoa, joka lupailee tulevaa kevättä ja heijastaa säkenöivän valonsa järven jäältä. Pahimman kaamoksen jälkeen aurinkoiset päivät herättävät minussa aina sellaisen riemukkaan villin kaipuun, että jotain hyvää on tulossa.

Positiivisen fiiliksen aallonharjalla ratsastaen päätän laittaa nettitreffi-tyypille uuden viestin.

Kuluu tunti. Ei vastausta

Kuluu toinen tunti. Ei vieläkään vastausta. Plääh.

Ehkä se on töissä.... jatkan odottamista.

Tai sitte sitä ei enää kiinnosta tavata. Hittolainen sentään.

No, meri on täynnä kaloja...

Mutta jatkan silti odottamista, ainakin vähän aikaa vielä.

Helena

Ajan kiireissäni töihin kaverilta lainatulla autolla. Juuri kurvatessani pihaan huomaan, että olen unohtanut kytkeä ajovalot päälle. Omassa autossani ne ovat automaattiset. Hävettää. Olen körötellyt ympäri kylää pelkät parkkivalot päällä. Lukitessani ovea onnistun kaatamaan käsilaukkuni sisällön maahan auton viereen. Kaavin lumisia tampooneja ja nenäliinoja auton alta ja survon ne takaisin käsilaukkuuni. Tämä työvuoro ei alkanut hyvin.

Sisällä kuuma tunkkainen ilma lyö vastaan. Hajuveden, hien, alkoholin, ja vessojen hajut tunkevat sekamelskana tanssilattialta leviävän savupilven seasta.

Tipaton tammikuu näkyy ja väkeä on vähemmän kuin yleensä.

Joku koskettaa olkäpäätäni. "Helena!"

Katson sivulleni ja näen Eetun hymyilemässä kavereineen tiskin vieressä. Voi ei.

Vaihdamme pikaiset kuulumiset, mutta pakenen paikalta palvelemaan toista asiakasta. Eetu häipyy kavereineen pöytään istumaan, mutta näen sen ilmeestä, että juttu ei ole loppuun käsitelty.

"Helena, mikset vastannut mun viestiin?"

"Mä en usko että mulla on mitään annettavaa sulle."

"Ootko nyt miettiny tän ihan loppuun? Antaisit mulle edes mahdollisuuden. Sä tiedät mistä numerosta mut tavoittaa, jos tuut järkiisi."

Sitkeä tyyppi. Tavattiin pari kertaa. Nukuttiin  jopa vierekkäin. Mutta mulla oli vain tyhjä ja surkea olo ja edelleen ikävä Häntä, joka lähti silloin kun kesäkin.

Neljältä katson puhelintani. Neljä puhelua tullut, kaikki Eetulta. Viesti joka on myös Eetulta: soita ku pääset.

Käynnistän autoa yön pimeydessä. Keskellä tietä on poliisiauto ja poliisi juttelee jonkun miehen kanssa. Yritän pakittaa ruudusta pois, mutta auto sutittaa ja sammuu. Teen saman pari kertaa. Miehet tiellä naureskelevat ja näyttävät peukkua. Huomaan että käsijarru on päällä. Perkule! Onneksi on pimeää, eivätkä miehet näe,  kuinka posket lehahtavat punaisiksi.

Kotiovella näen tutun hahmon kököttämässä rappusellani.

"Mitä ihmettä sä täällä teet?"

"Helena, haluun vaan jutella jos suostut! En oo missään sikakännissä. Lähen kyllä jos haluat, mutta oo kiltti ja juttele mun kaa ensin."

Päästän Eetun sisään ja istun sohvalle.

"Helena, haluun vaan sut ja en tiiä millä saisin sut tajuumaan sen et sun ois niin hyvä mun kanssa."

Seuraavan puolen tunnin ajan mulle luvataan juuri sellaista elämää, josta oon haaveillu. Annan Eetun jäädä viereeni nukkumaan ja käperryn kiinni sen kylkeen. Kroppa kehrää lämmöstä ja läheisyydestä, mutta sisällä sielussa on kova, jäinen pieni kivi.

Mikä mua vaivaa? Miksi en osaa rakastaa oikeita ihmisiä? Miksi mun pitää haluta sitä mitä en saa?

Aamulla sanon Eetulle, että haluan miettiä asioita. Ostan lisää aikaa.

Perun netissä sovitut treffit. Eihän mulla ole edes lapsenvahtia, eikä autoakaan.

Helena

Kävelen iltapimeällä koiran kanssa ulkona. Tympäisee. Maahan on satanut hiukan lunta, kuin vaaleaa sokerikuorrusta. Se valaisee maisemaa hiukan, mutta alla vaanii mustan maan synkkyys. Se odottaa vain, että pääsisi jälleen syömään lumen pois ja imemään kaiken valon itseensä.

Autoni sanoi tänään itsensä irti.

Mä oon niin väsynyt hoitamaan kaiken aina yksin. Jos elämässä tulee vastoinkäymisiä, mun on seistävä tuulta vasten kuin jykevin honka. Vaikka sataisi pieniä pirullisia akkoja, niin on jaksettava. Perse edellä puuhun perkele!

Kun joskus saisi huokaista,  painaa päänsä jonkun syliin ja väsyä. Kun olisi se toinen siinä vierellä, jakamassa arjen ilot ja surut, kantamassa puolet vastuusta. Hoitamassa asioita, jos mulla ei ole voimia.

Mä juon kahvia  ystäväni kanssa ja katselen haikeana, kuinka aviomies antaa suukon tälle ennenkuin lähtee töihin. Ne on onnellisia yhdessä. Voi kunpa joku joskus rakastaisi mua niin.

Kuinkahan paljon sen auton korjaaminen tulee taas maksamaan... Laitan lisää mascaraa ripsiin ja valmistaudun lähtemään töihin.

Helena